Niinpä lähdin lomalle keväällä askelissani ja tuskin aavistamatta seuraavien päivien ja viikkojen aikana tapahtuvia merkittäviä tapahtumia, kun jäin yksin äitini vuokraamaan tuulimyllyyn Palmelassa ennen kuin lähdin etelään.

Olin juuri viettänyt muutaman päivän Madridissa rikkaiden ystävien ystävien luona, ja kun myöhäisellä ja ylellisellä aterialla nousi esiin kysymys vallankumouksesta Francon Espanjassa, siitä keskusteltiin vakavasti, mutta se hylättiin.

"Mutta entä Portugalissa?" kysyin.

Naurettiin, sytytettiin savukkeita, kaadettiin juomia.

"Voi ei koskaan, ei koskaan. Portugalilaiset rakastavat diktatuuriaan!".

Se siitä, vaikka se taisi antaa minulle ajattelemisen aihetta. Mutta kyllä, se ei todellakaan ollut mahdollista, vaikka neljän vuoden asevelvollisuus, siirtomaasota, maaseudun köyhyys ja vaiettu lehdistö olivatkin kauhistuttavia. Portugalilaiset olivat olleet eristyksissä ja saaneet sisäistä propagandaa niin kauan, että vallankumous, todellinen vallankumous, oli lähes mahdoton ajatus.

Niinpä kun heräsin yksin Palmelan tuulimyllyssä pari päivää myöhemmin, huhtikuun 25. päivän aamuna vuonna 1974, epäuskoiset naapurit kertoivat minulle, että mylläri, Sr. António ja hänen innostunut tyttärensä Isaura, että oli tapahtunut sotilasvallankaappaus ja että kaikkien oli pysyttävä kotona, otin uutisen vastaan tietyllä epäuskolla, johon oli sekoittunut jännitystä. Jos se oli totta, oliko se vasemmiston vai oikeiston vallankaappaus? Olihan ihmisiä, jotka olivat sitä mieltä, että Salazarin seuraaja Marcello Caetano liikkui vaarallisen vasemmalle ja kansainväliseen suuntaan!

Äidilläni ei ollut televisiota eikä radiota. Hänen teknisen edistyksensä rajana oli puhelin, joka toimi suurimman osan ajasta. Mutta ei nyt.

Ryntäsin mäkeä alas kaupunkiin toivoen, että kaupat olisivat vielä auki, ja olin onnekas, kun löysin sähkötarvikeliikkeen, joka ei pystynyt valistamaan minua siitä, mitä oli tekeillä, mutta myi minulle radion ja paristot.


Liimattu radioon

Seuraavat 48 tuntia olin liimautuneena radion ääreen ja kuuntelin äärimmäisen rajallisella mutta nopeasti kehittyvällä portugalillani Movimento das Forças Armadas -järjestön kevythuulisia mutta innostuneita ilmoituksia (joiden välissä oli iloista sotamusiikkia) ja BBC World Servicen vielä lyhyempiä tiedotteita vallankumouksen etenemisestä. Olin koukussa tarinaan ja halusin paikan päällä ollessani saada viimeisenkin pisaran irti siitä, mitä oli tapahtumassa. Ostin päivittäin Lissabonin sanomalehtiä, olin lentokentällä, kun Álvaro Cunhal, tähän asti kielletyn kommunistisen puolueen pääsihteeri, palasi, ja Santa Apolónia -asemalla, kun sosialistisen puolueen johtaja Mário Soares toivotettiin tervetulleeksi Pariisin maanpaosta palanneena, ja ihailevat väkijoukot olivat paikalla.

Vallankumouksen alkutaipaleen tapahtumista ja etenemisestä ovat kertoneet ne, jotka tietävät enemmän ja olivat paikalla tapahtumien kulussa. Oma näkemykseni on vino - se on ulkomaalaisen näkemys, jolla on jonkin verran omakohtaista tietoa, mutta hyvin paljon tarkkailijan ja kiinnostuneen ulkopuolisen näkemys.

Myöhemmin kävi ilmi, että äitini, jolla oli Brasilian passi, oli kutsuttu PIDE:n päämajaan Setúbaliin... 25. huhtikuuta 1974! Oletettavasti hänen "vaarallisten" kontaktiensa vuoksi, joiden joukossa oli Zélia Afonso, Zecan vaimo (José Afonso, laulaja/lauluntekijä, Grândola, Vila Morena -kappaleen kirjoittaja, kielletty laulu, joka oli yksi vallankumouksen alkusignaaleista).


Hämmästyttävä päivä

Kaksi nuorta portugalilaista oli seuralaiseni ja tiedonantajani, ja he olivat mukanani Lissabonissa tuona hämmästyttävänä päivänä, vain kuusi päivää vallankaappauksen jälkeen, toukokuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1974. Lähdimme Setúbalin täpötäydeltä ja kaoottiselta linja-autoasemalta. Kaikki matkat julkisilla liikennevälineillä olivat nyt ilmaisia, ja tähän asti univormuihin pukeutuneet ja puhtaaksi ajellut miespuoliset työntekijät osoittivat vallankumouksellisuuttaan pukeutumalla omiin vaatteisiinsa ja kasvattamalla kasvokarvojaan. Muistan bussimatkan Setúbalista Lissaboniin pelkästään voitokkaana ja iloisena edistyksenä. Almadan ja sen kylien ja esikaupunkien läpi kulkevia teitä reunustivat hurraavat ja huutavat väkijoukot, joista osa oli koristeltu punaisilla lipuilla, jotka oli koristeltu kotitekoisilta näyttävillä vasaroilla ja sirkoilla. Niinkö? Portugalissa? Tämä oli todella uskomatonta!

Lissabonissa näennäisesti hillittömän innostuksen ja ilon kohtauksia oli kaikkialla. Ystäväni veivät minut kuhisevaan Rossioon, Chiadossa sijaitsevaan halveksitun salaisen poliisin PIDE/DGS:n hiljattain tyhjennettyyn päämajaan, ja päädyimme perheomisteiseen baariin jonnekin Rossio-kadun yläpuolella sijaitsevan Largo do Carmon lähelle. Muistan erään naisen, joka kuului baaria pitävään perheeseen, pitäneen lastaan ikkunaa vasten, jonka alapuolella riemuitsevat väkijoukot lauloivat aiemmin kiellettyä José Afonson hymniä Grândola Vila Morena, ja sanoneen lapselleen: "Nunca, nunca esquece-te disto, filha!", ja muistelin ajatuksissani tuota varakkaan illallispöydän ääressä Madridissa vain viikkoa aiemmin.

Tapahtuipa noiden kuumeisten päivien jälkeen mitä tahansa ja miten historia sitten arvioikin viidenkymmenen vuoden takaisen Portugalin vallankumouksen, tuo hetki oli unohtumaton, ja se on aina näin muistissani.

Viva o 25 de abril!